saatanan mannet

Mustalaiset ovat perinteisesti profiloituneet tangon saralla. Kun bändi nimeää itsensä otsikolla Saatanan Mannet, on selvää, ettei tässä haeta vuoden diplomaattipalkintoa vaan halpaa shokkivaikutusta. Valitettavasti provokaatio jää pelkäksi pintakiilloksi, joka murenee heti ensimmäisen blastbeatin kohdalla.

Kansikuva lupaa metsänkeskeistä black metalia pitsikauluksilla ja corpsepainteilla kuorrutettuna, mutta korviin tungetaan geneeristä, puuduttavaa death metalia, joka kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty peltisankoon vuonna 2004. Yhtyeen visuaalinen ilme ja nimi viittaavat johonkin, mikä voisi olla jopa kiinnostavan kieroutunutta tai kulttuurisesti hämmentävää, mutta musiikillisesti liikutaan niin turvallisilla vesillä, että pelastusliivit tuntuvat olevan liian kireällä.

Riffit ovat kierrätettyä huttua, jota on kuultu jokaisella suomalaisella demolla viimeiset kolme vuosikymmentä. Rumputyöskentely on suoraan sanottuna mielikuvituksetonta naksutusta, ja vokalistin örinä muistuttaa enemmän huonosti voideltua saranata kuin helvetin porttien avautumista. Jos bändi haluaa oikeasti suututtaa jonkun muun kuin kielenhuoltajat, heidän on keksittävä jotain muuta kuin pelkkä provosoiva nimi ja rahtihameet.

Tämä on levy niille, jotka keräävät hyllyynsä kaiken, missä lukee ”mannet”, mutta unohtavat kuunnella musiikkia siinä välissä. Kaksi tähteä tulee puhtaasti siitä, että soitto pysyy sentään jotenkuten kasassa, vaikka sielu puuttuukin.